Ihminen oppii hämmästyttäviä taitoja. Eilen ihmettelin, miten taitavaksi hyttysten lennosta pyydystämisessä olen kehittynyt. Parhaimmillaan kymmenkunta hyttystä kouraan napattuna putkeen. Aiemmin ei ole ollut vastaavaa tarvetta ja harjoittelumahdollisuutta. Eikä se pyydystystapa ihan täysin oma idea ollut. Eräs jo edesmennyt kissani oli haka pyydystämään kärpäsiä tassujensa väliin hypäten samalla puolisen metrin hyppyjä. Taisi tykätä mausta, mutta minä en syö pyydystämiäni hyttysiä, en vain pidä siitä, että ne syövät minua.

Oppiminen muuttuu jossain vaiheessa tutkimiseksi, mutta sitä ennen on nopeampaa oppia mestareilta, vaikka sitten kissoilta. Oppi- ja tietokirjoja voi aluksi käyttää, mutta nykyään lähes kaikki löytyy helpommin, nopeammin ja halvemmin netistä. Netti on myös demokratisoinut tietoa. Minä olen vain innokas sienestäjä, mutta päädyin olemaan hieman eri mieltä Mauri Korhosen (se Korhonen, joka on mm. kai puolet suomalaisista sienikirjoista kirjoittanut) kanssa tatinriesasta viime syksynä. Pitää tulevana syksynä ottaa lisää kuvia ja sitten kirjoittaa se juttu Sienilehteen, kun olen saanut päätoimittaja Korhosen vakuutettua.

Suuri ongelma oppimisessa on tiedon suuri määrä. Englannin koululaitoksen isänä pidetyn Thomas Huxleyn (1825 – 1895) pojanpojan Aldous Huxleyn mielestä vielä hänen isoisänsä aikana oli mahdollista oppia kaikki oleellinen tieteellinen tieto, mutta harvoja muita kuin Leonardo Da Vinciä voidaan pitää yleisneroina. Ensimmäisen kerran totesin tietokoneohjelmatyypeistä, että ei niitäkään enää pysty yksi ihminen hallitsemaan, kun joskus 1990 näin sen aikaisen Oraclen SQL-tietokannan ja ohjelmointiympäristön dokumentoinnin, joka ei ollut ihan pieni setti, täytti aika hyvin yhden hyllyn.

Mikä olisi siis paras strategia? Minun iässäni ja kokemuksellani ei enää kannata opetella ilman selkeää päämäärää ja suunnitelmaa, mutta oppimisen tekniikkaa ja mitä muut tekevät kannattaa aina tarkkailla.